Kesän aikana tuli syötyä aika monta kebabrullaa. Tämähän on vain ja ainoastaan Itä-Pasilan sikamaisen halvan pitserian vika/syy, sillä jos kaikki pitsat ja kebabit ovat alle neljä euroa, ei kiusausta kerta kaikkiaan VOI välttää. No, elokuussa onkin tullut kierrettyä sitten Lausteen puru(eli kunto-)rataa aika usein. Lenkillä mieleeni palasivat kouluajoistani ala-asteen liikuntatunnit, jolloin (etenkin syksyisin) meidät muksut komennettiin kiertämään tuota samaista purtsia. Sinänsä kätevää, että purtsi on aivan koulun vieressä, sillä opettajat pääsivät helpolla kun kävivät viemässä kerran metsään muutaman suunnistusrastin ja komensivat sitten lapset etsimään niitä. Tämä oli joka vuosi aina alkusyksystä tapahtuva perinne. Ja ne olivat ne samat rastit aina. Vielä jos aivan ammattimaisiksi intouduttiin, piti mukaan ottaa vielä kompassi. ”Kartta ja kompassi, ne ne ovat kuulkaas lapset suunnistuksen a ja o”, yritti opettaja vakuutella. Minä en vieläkään käsitä, miten joku oikeasti voi muka käyttää sitä saakelin kompassia, liikkuessahan nuoli viuhtoo sinne tänne ja pyörii sykkyrää. Yritä siinä sitten ottaa selvää että missä se pohjoinen on, kun pitäisi olla puolituntia paikallaan että nuoli pysähtyy edes hetkeksi. No, koko kartta&kompassi-yhdistelmä oli aivan turha, sillä tunsimme lähimetsän ja rastit löytyivät aina helposti: eivät olleet opetkaan kovin pitkää lenkkiä jaksaneet vetästä kun olivat valinneet rastien paikkoja.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Kun ilmat kylmenivät ja tuli sisäliikunnan aika, muistan elävästi koulun jumppasalin ja pukuhuoneiden hajun. Minulla oli pehmeät jumppatossut (juuri ne sellaiset kankaiset, karjalanpiirakan näköiset) ja kirkkaan pinkit pyöräilyshortsit joissa oli Mikki Hiiren kuvia (tyyli oli siis hallussa jo silloin!). Kun opettaja tuli päästämään meidät jumppasaliin sisälle (piti mennä siististi parijonossa) vilkaistiin aina pukuhuoneeseen mennessä salin puolelle. Monelle oli järkytys jos esiin oli koottuina telineliikunnan välineet. Siis rekit, pukit, permannot ja muut. Minä olin salaa tyytyväinen. Inhosin jo tuolloin erilaisia joukkuepelejä: sähly, koripallo ja lentopallo olivat kaikki aivan kauhistuksia minulle. Epämääräistä pallon perässä hosumista jossa kovaäänisimmät tytöt jyräsivät kaikki muut. Yhteishengen luominenhan ei ikinä toteudu väkisin komennettuna. Mutta takaisin telinevoimisteluun. Yleensä tunnin alussa ope laittoi meidät juoksemaan ensin jotain ihmeen ympyrää ihan apinoina, se itse paukutti mitälie kalvorumpua ja oli kai antavinaan jotain tahtia. Kun se puhalsi siihen iänikuiseen pilliinsä, pysähdyttiin ja jakauduttiin pieniin ryhmiin, jotka menivät eri värkkien luo. Rekki, pukki, arkku, permanto, katosta roikkuvat köydet ja renkaat. Niissä sai temppuilla ja hypellä. Rekki oli ihan parasta: sai vetää kieppiä niin paljon ympäri kuin pää vain kesti. Permanto oli tylsin, sillä siinä tunsi itsensä kuperkeikkaa mönkiessä joksikin sirkuksen marakatiksi, joka temppuili henkensä pitimiksi.

Kun tuli talvi ja hanget korkeat nietokset (joka tapahtuu Turussa ehkä kerran viidessä vuodessa) sai yleensä valita luisteleeko vai meneekö hiihtämään samaiselle purtsille jota syksyllä ravattiin ympäri. Olisiko ollut kolmannella luokalla, kun kävi käsky että jokaisen oli mentävä hiihtämään. Minulla oli sinivalkoiset sukset, joissa luki ”Kuusisto”. Monojen kiinnityssysteemikin oli ”nostalginen” metallilenksura…no niin olivat itse monotkin kuin suoraan Aku Ankasta. On kuulkaas vieläkin traumat tuosta kohtalokkaasta koululiikunnan hiihtokerrasta! Eikä siis sen takia että jostain välineurheilusta olisi silloin edes kuultu, vaan syy on puhtaasti ”tekninen”. Pururadan alussa on (ainakin silloin kun se pitäisi suksilla päästä ylös) aika jyrkkä mäki. No, liekö sitten ollut suksissa hieman ”pito-ongelmia” mutta ikinä en tuota mäkeä ylös päässyt. Siinä minä ja viisitoista muuta päkersimme sukset jalassa, ja minä olin tietenkin ainoa joka puolivälissä mäkeä aloin luisua pahasti taaksepäin. Muutaman sekunnin päästä katselin taivasta lumisen ojan pohjalta, sukset sojottaen kohti korkeuksia, pipo jossain lumikinoksen uumenissa. Jostain kaikui huuto: ”Ope ope, Outi luisu ojaan!”. Voi luoja että kiukutti ja hävetti. Kirosin mielessäni hiihdon junttien lajiksi, joka on pelkkää tuskanhikeä ja masokismia. Ei tullut tytöstä sitten hiihtäjää. Siitä lähtien oli aina vaihtoehtona luistelu, siis jotain armoa meille hiihtokammoisille sentään. Keväällä kun siirryttiin ulkoliikuntaan, se tarkoitti yleensä neljää asiaa: 60 metrin juoksua, pallonheittoa, pesäpalloa (yäk!) ja pituushyppyä. Toukokuussa oli aina Urheilupuistossa koulujen väliset kisat, ja minutkin sinne pakotettiin pari kertaa hyppäämään pituutta. Liekö syynä siihen sitten se, ettei siinä ollut vaarana ainakaan taaksepäin liukuminen.