"Mutta kukaan niistä/ei jäänyt pidemmäksi aikaa/sua alkoi ärsyttää niistä jokainen/ja viimeistään puolen vuoden jälkeen/mistä ne puhuu/kuinka ne liikkuu/mistä ne pitää/ja mistä ei"

(Zen Café: Rakastunut taas)

 

 

Tänään kun heräsin ja takana oli viihteellä vietetty ilta/yö, olin (jälleen kerran) tyytyväinen että heräsin yksin. Sinkkuna olemisen ehdottomasti parhaita asioita on se, että saa koko sängyn itselleen, eikä tarvitse kuunnella kenenkään tuhinoita/kuorsausta/rupsuttelua. Romanttiset lausahdukset elokuvissa, kuten "mä katselin sua kun sä nukuit" lähinnä huvittavat minua, sillä itse en haluaisi edes tietää miltä näytän kun nukun. Hei siis oikeesti! Kuka muka nukkuu "kauniisti" ja levollisesti, kun faktahan on se, että ihminen pyörii ja vaihtaa asentoaan monta kertaa yössä. Lisäksi vielä ns. kuolavalut tuskin ovat kovinkaan romanttista katseltavaa. Puhumattakaan puolikoomaisesta röhnötysasennosta, johon tiedän itsekin syyllistyväni. Ei siis kovinkaan naisellista eikä sievää.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Muita asioita, jotka kätevästi välttää yksineläjänä, ovat muun muassa huomautukset (jotka onneksi usein olivat kyllä huumormielessä heitettyjä…tai ainakin haluan uskoa niin) koskien ns. kotipukeutumista. Minullahan on tapana hiimailla kämpillä joko ihan törkeissä vanhoissa legginssi-kalsareissa, jotka on ostettu varmaan vuonna '92 Aholaidasta, tai sitten käytännössä puolialasti. Nämä kyseiset ("turhapuroiksi" ristityt) kalsarit ovat kaikin puolin tyrmäävät: pelkästään kuosikin on herkullinen: valkoista ja oranssia ja punaista raitaa. Lisäksi kyseiset muotiluomukset vetelevät viimeisiään, mutta niin kauan kuin niissä kaksi lahjetta on, ne löytävät tiensä jalkoihini. Tämän luurangon olen kolauttanut kaapista ulos yleensä vasta ihmiselle, joka on minulle jo sen verran tuttu, että tämän kaltainen pieni kulissin romahdus antaa (ainakin toivoakseni) minusta rennon ja inhimillisen kuvan. Eli siis kun asuu yksin, ei tarvitse miettiä (kuten aina etenkin parisuhteen alkuvaiheessa) miltä näyttää ja mitä (ja miten) on päällä. Kun ei tarvitse tehdä kehenkään vaikutusta voi lisäksi laulaa, riehua ja hyppiä miten huvittaa, eikä tarvitse välittää toisen mahdollisista mulkaisuista tai "hei rauhotu!"-yninöistä.

 

Muita sinkkuuden etuja on tietenkin se kuuluisa va-pa-us! Voin lähteä "taas" tyttöjen kanssa ulos, tai mennä yliopistolta kaupungille, luuhata siellä juuri niin kauan kuin huvittaa, ostaa "taas uuden paidan!" ja tulla kämpille vasta kun huvittaa. Ei tarvitse soitella ja pyydellä anteeksi kun "en nyt ole laittamassa sun kanssa ruokaa". Ei tarvitse kinastella siitä mitä telkkariohjelmaa katsoo. Ei tarvitse kuunnella/pakkokatsella formulaa/jääkiekkoa/mitäikinä, eikä tarvitse purnata siitä että "sä vaan istut koneella ja pelaat... mä muuten heitän ton koneen parvekkeelta NYT". Ei tarvitse keksiä riidellessä mahdollisimman nokkelaa tapaa laittaa toiselle jauhoja suuhun ja osoittaa toisen olevan "siis ai-van väärässä". Eikä tarvitse tehdä kompromisseja, jotka usein ovat päin helvettiä tehtyjä. Voi lähteä kavereiden kanssa Dubliniin/Helsinkiin/festareille eikä kysellä toiselta mitään tyyliin "miten mä nyt korvaan tän?". Voi mennä kauppaan ja tulla sieltä takaisin uusi ulkomainen, kymmenen euron muotilehti, tiedelehti ja Jalostajan hernekeittotölkki kainalossa sen sijaan että olisi ostanut "järkevää ruokaa koko viikonlopuksi". Sunnuntaipäivän voikin sitten viettää kokonaan sängyssä makoillen, lehtiä lueskellen ja teetä juoden. Ihan parhautta! Lisäksi saa olla oma vaikea itsensä eikä siitä tarvitse edes kantaa huonoa omaatuntoa. Kiukuttelutilanteissa kiukuttelee vain itselleen, ja välttää näin loukkaamasta toista.

 

Tiedän, että tällä asenteella ja elämäntavalla olenkin sinkku ja varmaan vielä kauan, mutta palataan asiaan ja kannetaan siitä huolta sitten kun olen kolmekymppinen. Haluan elää parikymppisenä parikymppisen elämää; en leikkiä väkisin kotia, joka minulta ei vielä luonnistu.