Löysin Turussa ollessani kirjoituspöydän laatikosta siskoni vanhan "Ystäväni"-kirjan. Aulille tiedoksi, että siellä se on Lausteella tallessa, ota ihmeessä messiin joskus kun käyt! Siitä riittää hupia! Minäkin olin saanut täyttää ko. kirjaan omat tietoni, tosin täyttöhetkestä muistan sen, että siskoni kirjoitti ja minä sanelin. Tämä tapahtui kuvan perusteella peruskoulun ensimmäisellä luokalla, ja mikä ehkä säälittävintä, on tuo ekaluokan koulukuva ehkä edelleen paras minusta otettu kuva. Miettikää sitä.

Hauskimmaksi oppiaineeksi olen ilmoittanut kuvaamataidon ja ikävimmäksi, todella yllättäen, äidinkielen. Siis mitä ihmettä? Eikö ekalla luokalla vielä opeteta matematiikkaa, vai miksi en ole sanonut sitä? Niin pitkälle kuin muistijälkeni riittävät, olen inhonnut matematiikkaa ja kaikkea siihen liittyvää: fysiikkaa, kemiaa, tilastotiedettä… jotta pääsisin yli inhostani, tarvitsisin niin rajua psykoterapiaa ja harjoitusta koko loppuelämäni ajan, etteivät siihen riittäisi kenenkään resurssit. "Harrastukseni"- kohtaan on päätynyt "piirtäminen" ja kaipa sitä muksuna tuli raapusteltua jos jonkinlaista sotkua. Ainakin yhdessä vaiheessa piirsin maanisesti Snoopy-koiria, niin että sisareni alkoivat jo epäillä pikkusiskonsa olevan autisti tai jotain. No lapsillahan noita kausia on… Suureksi harmiksi "Paras tuntemani pop-yhtye"-kohtaan on vedetty minun kohdallani viiva. Yksikin siskoni luokkakaveri on raapustanut kyseiseen kohtaan "Matti ja Teppo". Ihailtavaa kotiseuturakkautta! Ilmeisesti minä jouduin kasvamaan kodissa jossa vanhemmat sisarukset päättivät mitä kuunnellaan. Auli kuunteli muun muassa Ressu Redfordia, Michael Jacksonia ja "Blue Moon"- itseäänitettyä c-kasettia. Veli taas "kaikkea rokkia". No Mikolle sellaiset terkut, että ainakin olet kuunnellut Bogart Companya sillä itse olet sen samaiseen kirjaan paljastanut olevan parasta musiikkia. Ja Uunojen parhaita elokuvia.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Toiveammattini oli ekalla luokalla matkaopas. Tiedä sitten mikä siinä kiehtoi, varmaan sama kuin lentoemännissä, jollaiseksi muistan halunneeni pienenä. Kai ne olivat "aikuisia ja kauniita naisia" ja sai mielestäni matkustaa ja nähdä paikkoja (joka ei siis todella-kaan pidä paikkaansa…siis siinä että ammatissa mainittavasti mitään maailmaa näkisi). Matkaopas/lentoemäntä-vaiheen jälkeen naksahti Jacques Cousteaun vedenalainen maailma, ja meriarkeologi oli ehkä siistein ammatti ikinä. Sitten tuli "normiarkeologi", vakoilijan- ja salapoliisin käsikirjan innoittamana ko. "ammatit" ja ala-asteen puolella vielä tähdet. Ja planeetat. Ja kaasusumut ja galaksit. Vaikka koko ajan tiesin että alalla, jossa matemaattinen lahjakkuus olisi pääedellytys, ei voisi ikinä olla minulle loppujen lopuksi mitään tarjottavaa, hairahdin tähtiin silti täysillä. Kolmannella luokalla kävin puoli vuotta partiossa, mutta syksyn ja talven pimenevät illat aiheuttivat sen, että joka keskiviikko sen sijaan että olisin mennyt partiokokoukseen, jumiuduin pihamme lumikasan päälle tuijottamaan tähtiä. Partiohuivi kaulassa kekkalointi sai jäädä.  Sain jouluna '94 "Polaris-nuorten tähtitieto"-kirjan, sekä siitä lähtien joka vuosi yläasteen loppuun saakka Ursan vuosittaisen "Tähdet"-kirjan. Liityin myös Ursaan ja minulle tuli "Tähdet ja Avaruus"-lehti. Naapurintytön kanssa kenotettiin takapihalla kiikarit kaulassa (mulla vanhat Neuvostoliittolaiset, mutta silti mainiot) ja opeteltiin tähtikuviot, Kuun meret, ja paljainsilmin/kiikareilla näkyvät galaksit ja tähtijoukot. Messierin koodit tuli opeteltua ulkoa (M31=Andromedan galaksi, muistan ne vieläkin vaikka unissani) ja kirjastosta lainattiin tähtitieteilijän taskuopasta ynnä muuta "alan kirjallisuutta". Kun muut lapset kävivät perjantaisin nuorisotalolla (eli "nuokkarilla") limudiskossa, minä pojotin pihalla kiikarit kädessä, Pastirol-aski taskussa ja yritin etsiä katuvaloista vapaata paikkaa piha-alueeltamme. Ja kyllä, tiedostin itsekin olevani järkyttävä nössö. Harmitti vain etten koskaan nähnyt revontulia, eipä niitä Turussa hirveästi loimottele.

Yläasteella tähtiharrastus hiipui ja unohtui. Koulussa oranssitukkainen opinto-ohjaajamme levitteli kalvoja ja kaavioita ja käski miettimään mitä haluaa isona tehdä. Sen tiesin että haluan lukioon. Lukiossa menin valinnaiselle tähtitieteen kurssille. Paniikki iski kun huomasin kurssin koostuvan lähinnä matemaatikko/fyysikkopojista; siis noista pitkän matematiikan lukijoista, jotka edustivat minulle jotain maailmankaikkeuden TODELLA sumeaa, vaikeaa ja pimeää puolta. Voihan paska! No, loppujen lopuksi kurssi olikin täysin rairairai- meininkiä. Opettaja oli näet melkein koko puoli vuotta sairauslomalla ja nekin vähät tunnit mitä saatiin pidettyä, koostuivat minulle jo tutuista asioista (kiitos talomme takapihan, neukkukiikareiden ja Lausteen kirjaston tähtikirjojen!). Eli paniikkini oli turhaa. Ei kvanttifysiikkaa, ei tähtien massojen laskemista, luojan kiitos!

Maantieto ja biologia nousivat selvimmiksi kiinnostuksen kohteiksi viimeistään lukiossa. Suuri vaikutus oli mukavalla opettajalla, jonka tunneille oli aina miellyttävää mennä. Maantiede vei lopulta voiton ja tässä sitä ollaan: viides vuosi alkamassa Oulussa maantieteen parissa.

Ja olen jo nähnyt elämäni ensimmäiset revontuletkin.